Jeesus, Lasarus ja keerygma

Jeesus ja Lasarus.
Taiteilijan näkemys Betanian haudasta

Lasaruksen herättäminen
Muuan Lasarus-niminen mies oli sairaana. Hän asui Betaniassa, samassa kylässä kuin Maria ja tämän sisar Martta. Maria oli se, joka voiteli Herran jalat tuoksuöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan, ja sairas Lasarus oli hänen veljensä.

Lasaruksen sisaret lähettivät Jeesukselle sanan: "Herra, rakas ystäväsi on sairaana." Sen kuultuaan Jeesus sanoi: "Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden." Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta. Kuultuaan Lasaruksen sairastavan hän viipyi vielä kaksi päivää siellä, missä silloin oli, mutta sanoi sitten opetuslapsilleen: "Nyt lähdemme takaisin Juudeaan." Opetuslapset vastustelivat: "Rabbi, oletko sinä taas menossa sinne? Vastahan juutalaiset yrittivät kivittää sinut." Jeesus sanoi heille: "Päivässä on kaksitoista tuntia. Se, joka on liikkeellä päiväsaikaan, ei kompastu, sillä hän näkee tämän maailman valon. Mutta se, joka liikkuu yöllä, kompastelee -- eihän hänessä itsessään ole valoa."

Tämän sanottuaan Jeesus jatkoi: "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet." Opetuslapset sanoivat: "Herra, jos hän nukkuu, hän paranee." Jeesus tarkoitti sitä, että Lasarus oli kuollut, mutta opetuslapset luulivat hänen puhuvan tavallisesta nukkumisesta. Siksi Jeesus sanoi suoraan: "Lasarus on kuollut. Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. Nyt lähdemme hänen luokseen." Silloin Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos*, sanoi toisille opetuslapsille: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä."

Kun Jeesus tuli perille, hänelle kerrottiin, että Lasarus oli jo neljättä päivää haudassa. Betania oli lähellä Jerusalemia, noin viidentoista stadionmitan päässä, ja monia juutalaisia oli tullut lohduttamaan Marttaa ja Mariaa veljen kuoleman johdosta.

Kun Martta kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän lähti tätä vastaan. Maria oli silloin sisällä talossa. Martta sanoi Jeesukselle: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät." Jeesus sanoi: "Veljesi nousee kuolleista." Martta vastasi: "Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa." Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" "Uskon, Herra", Martta vastasi, "minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan."

Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: "Opettaja on täällä ja kutsuu sinua." Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään.

Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut." Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: "Missä hänen hautansa on?" "Herra, tule katsomaan", he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: "Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli." Mutta jotkut heistä sanoivat: "Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?"

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. "Ottakaa kivi pois", käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää." Jeesus vastasi: "Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?"

Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut." Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: "Lasarus, tule ulos!" Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: "Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä."

Joh 11:1-14 KR 1992

"Lasaruksen hauta" Betaniassa Jerusalemista itään

Bultmann ja Lasarus
Stefan Alkier selostaa Rudolf Bultmannin Johannes kommentaarin (1941) ajatuksia näin:

Rudolf Bultmann schrieb seinen Johanneskommentar einige Zeit nach Verlassen der Grundschule. Die erste Auflage seines Kommentars erschien 1941, inmitten des 2.Weltkrieges und der größere Abschnitt, in den Bultmann die Lazarusgeschichte stellt, betitelt er mit der Überschrift: »Der geheime Sieg des Offenbarers über die Welt.«
Bultmann vertritt die literarkritische These, dass in Joh 11 eine der SemeiaQuelle angehörige Wundergeschichte vorliege, die der Evangelist durch seine Komposition entmythologisiert und das Wunder so bereits im Johannesevangelium rein symbolisch aufgefaßt werde:
»[...] die Steigerung der Größe des Wunders durch die Aufgabe, dass Lazarus schon seit drei Tagen tot war, entspricht wohl der Tendenz der Wunderüberlieferung, nicht aber der des Evangelisten, für den das Wunder zum Symbol wird.«
Der Evangelist selbst wird so zum Gewährsmann einer entmythologisierenden symbolischen Auslegung der Wundergeschichten, die sich gegen ein materielles Wunderverständnis richtet, das selbst dieser Welt ganz und gar verhaftet bliebe. Der »geheime Sieg des Offenbarers über die Welt« besteht nun ja gerade nicht in einem offensichtlichen Wunderakt, sondern in dem missrständlichen, symbolischen Ruf an die Glaubenden, der zur Entweltlichung auffordert, »Leben und Tod, so wie er [der Mensch] sie kennt, wesenlos sein zu lassen« . Wie dagegen das verheißene Leben aussehen wird, darf gerade nicht gefragt werden, denn es steht als »eschatologische [...] jenseits der menschlichen Möglichkeiten. Die Bereitschaft für sie ist die bereite Übernahme des irdischen Todes, d.h. die Preisgabe des Menschen, so wie er sich kennt und sich will.« Die Entmythologisierung verspricht keinen Rosengarten. Sie vertröstet nicht auf supranaturale Hoffnungen, sondern ruft in ein augenblickhaftes, volles Leben, das als unverfügbar, von Gott geschenkt und deshalb als eschatologisch erfahren wird. Zu diesen Augenblicken eschatologischen Seins ruft nach Bultmann das in den Texten freizulegende Kerygma.
Damit hat Bultmann das Mirakulöse des Wunders als narrative, mythische Form abgestreift und an dessen Stelle eine überzeitliche, diskursive Botschaft formuliert, die das Problem des Wunders ebenso kurzerhand "löst", wie der oben angeführte Grundschulaufsatz das Theodizeeproblem. Beide formulieren die Lazarusgeschichte kurzerhand um, um sie den eigenen Realitätsannahmen kompatibel zu machen. Bei Bultmann wird nun auch nicht ein einziger Toter wieder lebendig. 1941 gab es derer zu viele.


Keergyma ja historia
Kertomus Lasaruksen herättämisestä on kirkas valopiste, jossa Rudolf Bultmannin kehittämä Uuden testamentin keskeisen sanoman, keerygman, julistaminen tulee hyvin näkyviin. Pappi voi julistaa saarnatuolista tuota ylimaallista taivaallista sanomaa, jonka kirkastamiseksi Johannes on ottanut evankeliumiinsa alunperin hellenistisen myyttisen ihmekertomuksen "Semeia" lähteestä ja puhdistanut sen pakanuudesta. Bultmann antaa hienoja näkökulmia tämän keskeisen, kaikkia aikoja ja kaikkia ihmisiä puhuttelevan sanoman ymmärtämiseksi ja tulkitsemiseksi ja kun saarna päättyy Jeesuksen juhlaviin sanoihin "Minä olen ylösnousemus ja elämä" kirkkokansa Marburgissa saattoi ajatella kuulleensa syvällisen kristillisen saarnan.

Sen sijaan että pappi koettaisi vakuuttaa tieteellis-teknisen aikakauden epäuskoiselle ihmiselle, että Lasarus todella heräsi kuolleista - sillä sehän on mahdotonta - hän saa keskittyä Johanneksen evankeliumin sisältämään julistukseen, keerygmaan, että Jeesus on kuoleman voittaja.

Bultmann asetti Johanneksen evankeliumin selvästi erilleen synoptikoista ja katsoi, että se sisältää vielä paljon enemmän vierasta hellenististä ainesta kuin Matteus, Markus ja Luukas, jotka eivät lainkaan mainitse Lasaruksen herättämistä. Luukas kertoo kuuluisan vertauksen rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta (16:19–31) antaen poikkeuksellisella tavalla vertauksen henkilölle nimen.

Muiden evankeliumien vaikeneminen Lasaruksen herättämisestä on toki outoa, sillä Johannes kertoo että se tapahtui Betaniassa lähellä Jerusalemia ja tuli seudulla kuuluisaksi niin että pääkaupungissa ryhdyttiin suunnittelemaan tämän rabbin surmaamista. Samoin voisimme kysyä, mikseivät Matteus, Markus ja Johannes mainitse kertomusta Emmauksesta, tulivathan opetuslapset sieltä kipin kopin takaisin kertomaan kaikille. Ja paljon muuta voimme kysyä ja kysymmekin evankeliumien äärellä - miksi näin huterasti eikä yksiselitteisen varmasti?

Johanneksen omaksi miljööksi Bultmann arveli toisen vuosisadan jälkipuolta, noin sata vuotta synoptikkojen jälkeen, mikä osaltaan selittäisi sen erikoisluonnetta. Qumranin löytöähän ei vielä oltu tehty 1941 - se tapahtui vasta Israelin valtion syntyessä 1948-49 ja on sitten huomattavasti vaikuttanut tämän evankeliumin taustojen tieteelliseen tutkimukseen.

Papyrus Rylands P52 on kuninkaallinen dokumentti!

Papyrus Rylands P52 on pieni katkelma kreikankielistä Johanneksen evankeliumia luvusta 18

Toisella puolella papyrusta on kolme jaetta Joh 18:31-33
Pitäkää itse hänet", Pilatus sanoi, "ja tuomitkaa hänet oman lakinne mukaan." Mutta juutalaiset sanoivat: "Meidän ei ole lupa tuomita ketään kuolemaan."

Näin tapahtui, jotta Jeesuksen sanat kävisivät toteen. Hän oli aiemmin ilmaissut, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Pilatus meni takaisin palatsiin, käski tuoda Jeesuksen eteensä ja kysyi häneltä: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?"


Toisella puolella kaksi jaetta Joh 18:37-38
"Sinä siis kuitenkin olet kuningas?" Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: "Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua."

"Mitä on totuus?" kysyi Pilatus.


Tämän papyruksen huolellinen tutkimus ja ajoitus on murskannut Johanneksen evankeliumin myöhäisen ajoituksen, sillä jos Johannes tunnettiin Egyptissä jo toisen vuosisadan alussa, sen kirjoittamisen on täytynyt tapahtua jo lähellä synoptikkojen aikaa ehkä 90-luvulla. Tarkka evankeliumin ajoittaminen on hyvin vaikeaa ja tutkijoiden mielipiteet vaihtelevat.


Villakoiran ydin
Stefan Alkier kirjoittaa viisaasti - vuoden 1941 Saksassa kuolleet eivät nousseet haudoistaan. Se oli yksinkertaisesti Bultmannille liikaa. Mutta tähän epähistorialliseen legendamaiseen kertomukseen liittyy hieno Johanneksen julistus, sanoma Jeesuksesta, jota saamme tänäänkin uskossa julistaa ja kutsua kaikkia kristittyjä ratkaisemaan elämänsä kriisitilanteissa Herran puoleen.

Bultmannin opetuksen omaksunut pappi tai piispa voi sitten ratkaista tuota jumalallista keerygmaa julistaessaan
a. kertoa seurakunnalle totuus, mitään Lasarusta ei koskaan ollut
b. jättää sanomatta totuus, ja antaa historian kriittistä tutkimusta ymmärtämättömän seurakunnan uskoa mitä tahtoo


Jos joku tahtoo kuulla mielipiteeni, totuus on paras, vaikka se tekisi kipeääkin. Saarnatuoli ei kuitenkaan ole rumien ja repivien totuuksien rääpimisen paikka, vaan pappi on pastori, paimen, jonka tulee hoitaa laumaansa viisaasti.

Herran pelko on viisauden alku.

Totuudellisuus on välttämätöntä.

Mutta on tehtävä ero Jumalan Sanan julistamisen sellaisenaan ja omien inhimillisten ajatusten levittelyn välillä.

Papin julistama Jumalan Sana on kuin kirkas aurinko, vaikka hän ei its uskoisi siitä sanaakaan.

Papin omat ajatukset ovat kuin kituvasti savuava öljylamppu, jonka yli tuuli kohta käy, vaikka hän koko sydämestään uskoisikin Raamattuun.

Papin tulee julistaa totuudellisesti Johanneksen evankeliumin mukaisesti, mitä Johannes sanoo tapahtuneen, kuinka jo haiseva Lasarus käveli haudasta auringonvaloon ja rakkaidensa luo. Tämä Jumalan Sanan nimissä ja niin kuin se on kirjoitettu.

Hän voi sitten omissa nimissään, henkilökohtaisen uskonsa ja epäuskonsa aidolla tasolla, tehden eron Jumalan Sanan ja omien ajatustensa välillä, saarnan aikana heittää historiallisen tutkimuksen, Johanneksen evankeliumin lähdetutkimuksen, synoptikkojen vertailun ja Rudolf Bultmannin nerokkaiden - ehkä hieman jo aikansa eläneiden - eksistentialististen tulkintojen ja modernin Johannes tutkimuksen, Qumranin ja Uuden testamentin arkeologian aikahistoriallisia aineksia.

Mutta keerygma, Johanneksen evankeliumin keskeinen sanoma kertomuksessa Lasaruksesta, on tärkein ja sen tulkitseminen kirkkokansalle - niinkuin on kirjoitettu. Ei omia viisauksia ladellen.

Pyhä Henki antaa julistajalle voimaa ja juuri oikeat sanat koolla olevalle seurakunnalle, kun julistus perustuu Jumalan Sanaan.

mama - Piispan piplia

Hieronymos kardinaalina
el Greco 1610-14
Robert Lehman kokoelmat

nimimerkki mama kirjoitti:

Tuosta Riekkisen uskosta jään miettimään, että eikö hän siis usko ruumiin ylösnousemukseen.
Tällöinhän Raamatun merkitys jäisi vain tuon julistuksen tasolle. Vain Raamatun sanoma elää, ei Jeesus?

Eli tiivistettynä:
Jeesus ei syntynyt neitsyestä, ei ollut Jumalan poika, hänet ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja sinne jäi, hautaan. Sanoma elää!

Siis petosta koko uskomme.

Öööh. Toivottavasti ymmärrän Riekkistä väärin!



STaLKer kirjoitti:
Itsekin olen tuon hänen pienen kirjansa lukenut ja jäi sellainen mielikuva, että siinä olisi viljelty ainakin teologista non-realismia eli, että esim. Jeesuksesta käytetyt nimitykset kuten "Jumalan Poika" eivät välttämättä tarkoita, että Hän oli todellisuudessa Jumalan Poika vaan, että Hän oli erityinen henkilö opetuslapsille ja he halusivat ilmaista asian tällaisilla hienoilla arvonimillä



Mikko kommentoi:
Myös Matti Väisänen sai piispa Riekkisen kirjasta "Pieni kirja Jeesuksesta" vaikutelman, että kirjoittaja ei puhu ruumiin ylösnousemuksesta.

Marcus Tullius Cicero (106-43 eKr)

Cicerolainen vai kristitty
Akateemisessa maailmassa opettavat raamatuntutkijat, kansainvälisissä konferensseissa puhuvat, tieteellisissä julkaisuissa kirjoittavat ihmiset joutuvat toimimaan tieteellisten kriteereiden mukaan ja edustamaan tutkimusta, joka on hovikelpoista tieteen temppeleissä. Uraputki on muuten helposti melko lyhyt ja kapea. Näissä kuvioissa ei Jumalalla ole sijaa, koska Hän ei ole tieteen tutkittavissa. Tutkimus on siten luonteeltaan ateistista silloinkin, kun kohteena ovat Raamatun kirjoitukset.



Monet tutkijat omaksuvat tieteellisen ympäristön maailmankatsomuksen ja heistä tulee eräässä mielessä Ciceron oppilaita. Tuo kuuluisa roomalainen senaattori suhtautui varsin skeptisesti aikansa roomalaiseen uskontoon ja ihmekertomuksiin ja antoi napakan määrittelyn "mitä voi tapahtua tänään on voinut tapahtua muinoin".

E. P. Sanders

Tämän otti esimerkiksi tunnettu Paavalin tutkija E. P. Sanders kirjansa motoksi.
Paul and Palestinian Judaism: A Comparison of Patterns of Religion (1977)

Siis oma todellisuutemme on se happotesti, jolla kaikkea todellisuutta, mennyttä ja tulevaa, arvioimme. Jos joku kävelee tänään Kinneretin päällä, Jeesuskin on voinut niin tehdä. Jos viisi leipää ja kaksi kalaa riittävät tuhansille kuulijoille ja jää vielä kaksitoista vakallista ylikin niin Jeesuskin on niin voinut tehdä. Jos tuuli tottelee ihmistä, niin Jeesuskin on voinut tyyntää myrskyn Kinneretillä.

Eli jos ihmisiä herää kuolleista tänään, niin Jeesuksen on voinut herätä kuolleista.

Huomaat varmaan tuon päätelmän kompastumisen Jeesukseen, kulmakiveen. Sehän lähtee liikkeelle homogeenisestä todellisuudesta, ihmiskunnasta, jonka keskuuteen ei ole tullut Jumalan Sana lihaksi.

Mutta Ciceron testillä voisimme sanoa toisinkin päin:

jos Jumalan Sana on tullut lihaksi kerran Beetlehemissä, niin se voi tulla lihaksi meidänkin sydämissämme uskon kautta.

jos Jeesus Kristus on noussut kuolleista ruumiillisesti kerran kaukana vieraalla maalla kivisellä kummulla kuoltuaan meidän tähtemme, niin meilläkin on toivo herätä ruumiin ylönousemukseen.

jos Jeesus Kristus on luvannut kerran tulla takaisin, niin Hän kyllä tulee.

Kysymys on pohjimmiltaan siis uskosta ja epäuskosta, sillä tiede ei pysty ylösnousemusta kokeellisesti tutkimaan.

Tieteen näkökulmasta on erittäin epätodennköistä, että Jeesus nousi kuolleista uudessa ylösnousemusruumiissa.

sellaista nimittäin on tapahtunut hyvin harvoin ihmiskunnan historiassa



Hieronymos kertoi hurjasta painajaisesta, jonka hän koki Beetlehemissä kääntäessään Raamattua latinaksi. "Sinä olet cicerolainen etkä kristitty"

Nämä ovat todellakin vaihtoehdot - joko Cicero on oikeassa tai Kristus.

Gehennan laakso Jerusalemin eteläpuolella tänään
Eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski on esitellyt väitöskirjassaan
suomalaisille teorian, jonka mukaan Jeesusta ei pantu kalliohautaan
vaan hänen ruumiins heitettiin rikollisten tapaan Gehennan laaksoon.

Ylösnousemus on tässä suhteessa aivan ratkaiseva tapahtuma. Jeesuksen hauta joko oli tyhjä tai sitten Jeesus mätäni sinne.

Kyseessä on aivan selkeä ja yksinkertainen koko kristillisen uskon polttopiste - puutarhan takana olevaan kallioon hakattu pieni kammio, johon lasketaan roomalaisen hallinnon julmasti runtelema kuollut mies.

Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa on Raamatun opettajia, jotka rohkeasti tunnustavat epäuskoaan - emeritys professori Heikki Räisänen tuli kuuluisaksi Suomen Kuvalehden haastattelusta, jossa hän sanoi yksikantaan että hauta ei ollut tyhjä.

Eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski on saanut mainetta väitöskirjallaan, että ehkä edes mitään hautaa ei ollut, vaan Jeesuksen ruumis löyhkäsi Gehennan laakson kaatopaikalla valkoista kalkkia päällään matojen tappamiseksi.

Kirkkomme tilanne on vielä sellainen, että kumpikaan näistä raamatuntutkijoista ei julkisen tunnustuksensa tähden ole saanut eikä tule saamaan johtavaa asemaa kirkon hallinnossa tai arvostettua piispan hiippaa.

Mutta juuri Helsingin - ja jonkinverran Turun - teologisista tiedekunnista kirkko on etsinyt ja valinnut piispan tehtäviin akateemisesti menestyneitä lahjakkaita miehiä, joitain myös eksegetiikan alalta kuten professori Aimo T. Nikolainen, josta tuli Helsingin hiippakunnan piispa.


Uuden testamentin tutkija Wille Riekkinen ei ole julkisesti esittänyt näkemystään siitä, oliko tuo Jerusalemin puutarhassa ollut hauta tyhjä vai ei.

Näin hänelle ei ole muodostunut ongelmaa myöskään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa ja kuten aiemmin mainitsin hänestä oli viime vaaleissa tulossa arkkipiispa.

Tämä tietynlainen epäselvyys on helposti poistettavissa siten, että piispa julistaa iloisesti tänäkin pääsiäisenä "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti" ja tunnustaa kristillisen kirkon kanssa "minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän"

Asia on sillä selvä!


---
Haluan uudelleen vielä toistaa, että Jeesus ei noussut haudasta takaisin tähän ajalliseen inhimilliseen ruumiiseen, jossa Hän olisi sitten vanhana kuollut ja kuopattu kuten Lasarus tai Paavali.

Jumala ei antanut Poikansa nähdä katoavuutta.

Tässä on hyvin terävä raja, johon akateeminen yliopistollinen tämän maailman lainalaisuuksia Ciceron lauseen tavoin kunnioittava tiede jää.

Koska on kyse jostain paljon enemmästä kuin kuolleen heräämisestä.

Kyseessä on Paavalin sanoin kuoleman voittaminen!

yksikään tiedemies ei tieteensä nimissä voi kuin tuhahtaa moiselle hullutukselle. Kuoleman voittaminen? Kaikkihan me kuolemme.

Empiirinen tutkimus ei yletä tutkimaan sitä, herättääkö Jeesus sinut kuolleista viimeisenä päivänä.

Se on uskon asia.

Kuopion savolaisittain hymyilevästä hiippakunnasta, sinne kokoontuneesta teologien ja oppineiden joukosa, ei minusta tällä hetkellä säteile kuoleman voittamisen riemu ja ylösnousemuksen aamun raikas tuuli.

enempi sellaista spongilaisuutta ja Ciceron viisautta.

hyvin, hyvin mielelläni olen väärässä tämän asian suhteen.

STaLKer - Ylösnousemusruumis

Tuomaan epäilys. Caravaggio 1602-1603
Öljymaalaus kankaalla (107 × 146 cm)
Sanssouci, Potsdam

STaLKer kirjoitti:

Kiitos viestistäsi ja korjauksestasi!
Brief statement on tosiaan Pieperin pohjalta tehty. Se on hyvin selvää asiakirjan tyylistä.

"Voisitko puolestasi kertoa, mikä johti STLK ja Missouri synodin teiden erkanemiseen ja millä tavoin synodi on kirkkosi näkökulmasta luistanut oikealta tieltä?"

Siis STLK:lla ja LCMS:lla on pitkä yhteinen historia. Se alkaa aina 20-luvulta kun selvisi, että Amerikassa on "valtiosta vapaita" luterilaisia kirkkoja, jotka ovat käyttännössäkin luterilaisia eivätkä vain paperilla kuten kansankirkko jo silloin oli.
Missouri synod oli muistaakseni rahoittamassa STLK:n syntyä ja yksi STLK:n perustajapastoreista eli A. Aijal Uppala (Wegelius) olis vuoden 20-luvulla Amerikassa opiskelemassa kuuluisan herra F:n johdolla.

Toisen maailman sodan jälkeen alkoi Missouri synodissa kehitys, joka vei siihen, että siellä alettiin tinkiä kirkolle hyvin tärkeistä periaatteista. Tämä näkyi erityisesti kirkkoyhteyden ja Raamattuopin rinnalla. Solmittiin yhteyksiä liberaaleihin kirkkoihin ja sallitiin historialliskriittistä Raamatun tutkimusta, joka lähtee puhtaan naturalistisista lähtökohtaolettamuksista. Tämä kaikki riitti STLK:lle jossaim vaiheessa 60-lukua ja yhteydet pantiin poikki.

Kun Robert D. Preusin veli J. A. O. Preus pääsi Missouri synodin presidentiksi, niin alkoi positiivinen muutos, joka johti siihen, että LCMS alkoi palata juurilleen ja monet WWII:n jälkeen syntyneet ongelmat poistuivat. Tämän valossa STLK näki mahdolliseksi solmia yhteydet uudestaan kyseiseen synodiin.

Vuonna 1999 kuitenkin suhtaat menivät taas poikki kun kirkkokunnan kokous, joka oli muuten Särelän viimeinen, päätti katkkaista yhteydet sen takia, että Preusin aloittama uudistus oli pikku hiljaa vaipunut, Tällä kertaa he solmivat yhteydet Inkerin kirkkoon ja se ooli ratkaiseva teko.

Historian kirjoitin musitin perusteellla, joten se ei välttämättä ole täydellisen tarkka.
---

Onko tuo teksti ylösnousemuruumiin erosta omaasi? Mielestäni kyseessä on kyllä sama ruumis, koska Jeesuksellakin oli naulanjäljet ruumiissaan, kirkastettuna tietenkin.


Mielestäni tässä hyvin ruumiin ylösnousemuksesta

Siunattua pääsiäisen aikaa ja riemullista Vapahtajan ylösnousemuksen juhlaa!



Mikko vastaa:

Kiitos tästä selvityksestä, STLK suhteet Missouri synodin kanssa ovat siis kehittyneet kahden eri näkökulman suhteen, kirkkojen välinen yhteys (ekumenia) ja oppi Raamatusta. Jos ymmärrän oikein, STLK ei ole tahtonut pitää suhteita sellaiseen yhteisöön, joka puolestaan pitää suhteita ongelmalliseen kirkkokuntaan.

siis kirkkokunta X -> kirkkokunta Y -> kirkkokunta Z

Jos Z ei ole X kannalta hyväksyttävä kirkkojen väliseen yhteistyöhön, myöskään kirkkokunta Y ei sitä ole.



---
Olet aivan oikeassa kiinnittäessäsi huomiota niihin naulan jälkiin ja roomalaisen sotilaan lyömän keihään arpeen, jotka Jeesuksen ruumiissa oli. Vain niiden näkeminen vakuutti Tuomaan, että tämä ilmestys on todella Jeesus.

Johanneksen evankeliumi kertoo:

Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos, ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta Tuomas sanoi: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko."

Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe."

Joh 20: 24-29 KR 1992



Jeesus tahtoi myös osoittaa, että Hän ei ole jokin henki tai aave vaan todellinen ihminen, jolla on ruumis.

Lääkäri Luukas kertoo:
Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan."

Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.

Luukas 24:36-43 KR 1992


Maria Magdaleena tunnisti Jeesuksen Hänen äänestään Hyvän Paimenen kutsuessa häntä nimeltä:

Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois."

Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" -- se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: "Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo."

Johannes 20:15-17 KR 1992



Emmauksen kulkijat tunnistivat Jeesuksen siitä hartaasta tavasta, jolla Hän siunasi ruoan:

He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: "Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan." Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: "Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?"

Luukas 24:28-32 KR 1992


Näemme tästä, että Jeesuksen ylösnousemusruumiilla ja sillä ajallisella lihaa ja verta olevassa Aatamin ruumiilla, jonka Jumala kutoi neitsyt Marian kohdussa on yhteys keskenään.

Jotain samaa mutta myös paljon erilaista. Tunnemme nähtävästi näiden evankeliumin tekstien mukaan kyllä toisemme taivaissa, mutta voi alkukättelyssä olla hieman hiusten raapimista - jotenkin tutulta tunnut, mutta kuka sinä olet?


Paavali käyttää vertauskuvana viljan jyvää kuuluisassa 1 Kor 15 tekstissä

Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Onkin kirjoitettu: "Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento." Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen vaan ajallinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen on maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. 49 Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi.

Sen sanon, veljet, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa ja ettei katoava voi saada omakseen katoamattomuutta. Nyt ilmoitan teille salaisuuden: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme, yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, viimeisen pasuunan soidessa. Pasuuna soi, ja kuolleet herätetään katoamattomina ja me muut muutumme. Tämän katoavan on näet pukeuduttava katoamattomuuteen ja kuolevaisen kuolemattomuuteen. Mutta kun katoava pukeutuu katoamattomuuteen ja kuolevainen kuolemattomuuteen, silloin toteutuu kirjoitusten sana:

-- Kuolema on nielty ja voitto saatu.
Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema?

Kuoleman pistin on synti, ja synnin voimana on laki. 57 Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!
1 Kor 15:42-56 LR 1992

----
Samoin toivotan sinulle ja kaikille tämän blogin lukijoille riemullista pääsiäisaikaa ylösnousseen Jeesuksen seurassa!

STaLKer - piispa Wille Riekkinen

Kuopion piispa Wille Riekkinen
on koulutukseltaan Uuden testamentin tutkija

STaLKer kirjoitti

Franz Pieper, joka siis kirjoitti Brief statementin, kuuluisimmassa teoksessaan "Kristillinen dogmatiikka" kritisoi monessa kohtaa Bultmannia ja mielestäni myös Heideggeria (jälkimmäisestä en ole niin varma). Joten mielenkiintoista, miten keskustelumme kietoutuu aiheen ympärille.

En kuitenkaan ymmärtänyt, miten vältyt Bultmannin johtopäätöksiltä, jos lähdet kritisoimaan Raamattua primitiivisyydestä.

Franz Pieper (1852-1931)
Keskeinen Missouri synodin teologi
Pieperin Kristillinen Dogmatiikka on suomennettu
ja sitä yhä käytetään laajalti

Franz Pieper, Kristillinen dogmatiikka, Turku 1961. Ymmärtääkseni Pieper ei kirjoittanut Brief Statement tekstiä 1932 vaan se perustuu hänen tekemäänsä teologiseen pohjatyöhön.


Koetan kyllä jatkossa hahmottaa omaa uskoani tarkemmin siitä, mitä merkitsee Jumalan Sanan inhimillisyys, Uuden testamentin aikasidonnaisuus ja miten Jeesuksemme uhrikuolema Golgatalla liittyy Vanhan testamentin temppelikulttiin.

Olet itse jättänyt Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja hakeutunut Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen kirkon yhteyteen, jossa tahdotaan pitää kiinni Raamatun arvovallasta ja siihen vääjäämättömästi rakentuvasta luterilaisesta tunnustuksellisesta kristillisyydestä.

Voisitko puolestasi kertoa, mikä johti STLK ja Missouri synodin teiden erkanemiseen ja millä tavoin synodi on kirkkosi näkökulmasta luistanut oikealta tieltä?



----
Otan tähän esille piispa Wille Riekkisen näkemyksen Raamatusta kirjasta "Pieni kirja Jeesuksesta" (Kirjapaja 1995). Lainaan tähän Matti Väisäsen tekstiä tästä teoksesta:


" Kun olemme Kuopiossa, otan seuraavassa esille joitakin esimerkkejä tämän ajan kuopiolaisten teologien kristologiaan ja soteriologiaan liittyvistä ajatuksista.

2.3.1. Piispa Wille Riekkinen

Vuonna 1995 ilmestynyt Riekkisen teos ”Pieni kirja Jeesuksesta” sisältää neljä päälukua: (1) Historian tutkimuksen Jeesus, (2) Ensimmäisten kristittyjen Jeesus, (3) Raamatuntutkijan Jeesus ja (4) Tämän päivän Jeesus.

Riekkiselle Raamattu on Bultmannin tavoin keerygmaa, saarnaa, todistusta ensimmäisten opetuslasten uskosta, uskon tulkintaa Jeesuksesta. Siitä, että Raamattu olisi kirjoittajiensa kautta Jumalan antamaa pelastusilmoitusta, Riekkinen kirjassaan vaikenee. Raamatun ulkopuoliset profaanit uskonnottomat lähteet näyttävät olevan hänelle Raamattua todistusvoimaisempia. Riekkisen mielestä eri evankeliumien ylösnousemuskertomuksissa on epäilemättä historiallista pohjaa, mutta niihin sisältyy myös runsaasti legendaarisia piirteitä. Evankelistojen kertomukset riittävät kuitenkin kuvaamaan pääasian: Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Ylösnousemuksen todistusvoimaa niillä ei ilmeisesti ole, sillä Riekkisen mukaan pääsiäisusko on uskoa julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen.

Riekkinen sanoo pitävänsä ihmeitä mahdollisina. Toisaalta hän sanoo, että varhaiskristillisyydessä Jeesuksesta kerrottiin paljon ihmekertomusia, jotka evankeliumeissa saavat legendanomaista sädekehää. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö Jeesus tosiaan olisi tehnyt sellaisia tekoja, jotka hänen aikalaistensa silmissä olivat ihmeitä. Sen selittämiseen, mikä evankeliumien ihmekertomusissa pohjautuu Jeesukseen, mikä taas on seurakunnan tai evankelistan keksimää, tarvitaan historiallista tutkimusta.

Jos epäaidon kertomuksen sanoma puhuu Jeesuksessa toimivasta Jumalasta, tätä teologista sanomaa ei ole mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi. Siksi myöhäsyntyisetkin, täysin hellenistisen mallin mukaan muotoillut ihmekertomukset voivat julistaa Jeesuksen merkitystä uskolle. Ne tekevät sen yhtä tehokkaasti kuin vanhimmat ihmekertomukset, jotka ovat lähempänä historian Jeesusta.

Siitä, että Jeesusta kutsutaan Jumalan Pojaksi, Riekkinen esittää kaksi tulkintaa: juutalais-kristillisen ja hellenisti-kristillisen. Juutalais-kristillisessä perinteessä Jumalan pojaksi kutsuttiin Israelin kansaa, kansan kulloistakin kuningasta ja Jumalan erityisiä sanansaattajia. Sanat ”valinta”, ”valtuutus” ja ”adoptio” leimasivat juutalais-kristillistä näkemystä Jumalan pojasta. Juutalais-kristittyjen oli vaikea ajatella, että ”Jumalan pojaksi” tultaisiin syntymän kautta.

Meille on Riekkisen mukaan paljon tutumpi hellenisti-kristillinen näkemys Jumalan pojista, koska hellenismissä kutsuttiin Jumalan pojiksi huomattavia hallitsijoita sekä myös ihmeidentekijöitä. Hellenismissä jumalan poikiin liitettiin ennen muuta heidän ihmeellinen syntymänsä. Hellenismissä adoptioajatus oli käymätön. Neitseestä syntymisiä tapaamme antiikin kirjallisuudessa runsaasti. ”Jumalan poika” -termillä sekä juutalainen että hellenistinen kulttuuri korosti, että Jeesus on jollakin tavalla epätavallinen ja suuri.

Riekkisen mukaan juutalais-kristityt ymmärsivät asian niin, että Jumala valitsi kasteessa Jeesuksen Pojakseen eli adoptoi hänet edustajakseen. Sen sijaan hellenisti-kristillisissä piireissä Jeesuksen asema Jumalan Poikana katsotaan alkaneen jo hänen ihmeellisestä syntymästään. Riekkinen sanoo, että meidän kiusauksemme on kysyä, mikä näistä linjoista sitten on se oikea? Ja Riekkinen vastaa: Juutalais-kristityille edellinen linja on luontevampi ja pakana-kristityille taas jälkimmäinen. Tämän valossa Jeesusta ei tee ainutlaatuiseksi hänen ihmeellinen syntymänsä, eivät hänen ihmeensä, vaan usko hänen ylösnousemukseensa. Ilmeisesti Jeesus ei Riekkisen mielestä tosiasiassa kuitenkaan noussut kuolleista, koska hän sivuuttaa sen kysymyksen kokonaan.

Viimeisessä kirjansa luvussa Riekkinen kyselee sitä, tapaammeko me joskus Jeesuksen, ja jos tapaamme, niin missä. Lähtökohdaksi hän palauttaa mieliin jo aikaisemmin sanomansa, tämän: ”Pääsiäisusko on aina ollut uskoa julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen. Sitten Riekkinen jatkaa: Jeesus tavataan julistetussa sanassa, rukouksessa ja sakramenteissa, vähimmissä veljissä ja sisarissa ja kirkossa, joka on Kristuksen ruumis. Riekkinen päättää Jeesus-kirjansa Paavalin armolahjaopetuksen tarkasteluun, sillä armolahjat mahdollistavat sellaisen julistuksen, jossa ihminen voi kohdata Kristuksen. - Siinä kaikki Jeesuksesta ja hänen kohtaamisestaan! Ilmeisesti muuta Jeesuksen kohtaamista ei Riekkisen mukaan tulekaan.

Mielestäni Riekkisen eksistentialistinen saarna-allegoria on uskoa uskoon ja pohjimmiltaan suurta huijausta."

Matti Väisänen
Ryttylä 22. 06. 2004



Monien näiden Matti Väisäsen pohtimien ajatusten juuret näet edellisestä blogistani Rudolf Bultmannista, etenkin hänen tärkeimpien teostensa nimistä.


-------------
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei omaksunut Väisäsen kielteistä arviota tästä opetuksesta Raamatusta ja kansan parissa laajalti arvostettu ja suosittu piispa Wille Riekkinen melkein valittiin arkkipiispaksi - tuomirovasti Jukka Paarma sai täpärästi enemmän ääniä 417 -396.

Raamatun tutkija Rudolf Bultmannin ääni siis kuuluu vankasti ainakin Kuopiossa ja kirkon korkeimmalla tasolla.

Väisäsen kriittinen katsaus ei varmaan tee täyttä oikeutta piispa Riekkisen näkemyksille, mutta siinä näkyy perustava ajatus kristillisen uskon mytologisesta muinaiseen aikaansa kuuluvasta sisällöstä. Tärkeämpää kuin jankata tuota antiikin hellenismin "neitseestä muka syntynyt" ja "ideana ylösnoussut" epähistoriallista Uuden testamentin ainesta on tuoda rohkeasti esille opetuslasten julistus Ylösnousseesta, keerygma.

Tätä opetuslasten julistusta piispa Riekkinen pitää suuressa arvossa, onhan hänen elämänsä Raamatun tutkijana, opettajana ja nyt Herran seurakunnan piispana, täysin kietoutunut tähän keerygmaan.

Aikamme modernina ihmisenä hän Bultmannin tavoin välttää myyttisiä kielikuvia eikä pidä hellenistisiä pakanallisia piirteitä varhaiskristillisyydessä sitovina aikamme ihmiselle.

Ymmärtääkseni piispa Willen opetuksessa Jeesus-sanoma, tuo ratkaisuun vaativa radikaali viesti jota opetuslapset julistivat, ei ole mitenkään olennaisesti sidoksissa Jerusalemin vanhaan juutalaiseen temppelijumalanpalvelukseen vaan myös tämä elementti on Uudessa testamentissa aikaansa kuuluvaa, antiikin maailman uhrien ja tapojen näkymistä, jolla ei ole varsinaisesti merkitystä oman aikamme ihmiselle ja josta voidaan vaieta.


tässä on siis varteenotettava suomalainen kristitty, joka on omaksunut tuon Rudolf Bultmannin näkemyksen siitä, miten Raamattu vapautetaan epäuskoa aiheuttavista ja vanhentuneista kahleistaan ja alkukirkon sanoma saadaan kirkkaana ja mielenkiintoisena tavoittamaan modernin ajan tieteellis-tekniseen koulutukseen ja akateemiseen kriittisyyteen tottuneen kirkkokansan vapaana turhista myyteistä, legendoista ja taruista joilla tietenkin on oma symbolinen arvonsa.

osaisin kuvitella, että näistä lähtökohdista käsin Kuopion nykyinen piispa myös luontevasti edustaisi tuota ev.lut. kirkon piispojen yleisesti edustamaa linjaa, jossa korostetaan että Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja. Sen vanhentuneella maailmankuvalla ei ole painoarvoa eikä sitä tule lukea kuvauksena todellisuudesta. On keskityttävä Raamatun olennaiseen sanomaan, Jumalan luomistyöhön, rakkauteen ihmisiä kohtaan, joka tulee näkyviin kristillisessä sanomassa Jeesuksesta Kristuksesta. Usko tulee kuulemisesta.

...
varmuudeksi vielä:

esitän tässä olennaista asiaa aikamme suomalaisesta kansankirkosta, sen erään johtavan teologin ja "melkein arkkipiispan" näkemyksiä.

omat näkemykseni ovat aivan toisenlaiset koska lähden siitä, että ylösnousemus ei ollut ristillä surmatun Jeesuksen paluuta elämään tähän ajalliseen ruumiseen - joka on tieteellisesti täysi mahdottomuus.

Ylösnousemuksessa meidän Herramme Jeesus Kristus puettiin ylösnousemusruumiiseen, joka ei ole tästä maailmasta eikä tästä ajasta, vaan on sitä todellisuutta, jonka kohtaamme joko oman kuolemamme jälkeen tai kun Jeesus tulee takaisin suuren pasuunan puhaltaessa, eskatologisessa tämän maailmemme kuolemassa, Herran päivänä.

Apostoli Paavali, joka oli itse nähnyt Herran ylösnousemuksen ruumiissaan, kirjoittaa

Joku ehkä kysyy: "Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?" Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole. Ja kun kylvät, et kylvä tulevaa kasvia vaan pelkän siemenen, vehnänjyvän tai jonkin muun kasvin siemenen. Mutta Jumala antaa sille sellaisen varren kuin hän on nähnyt hyväksi, jokaiselle siemenelle sellaisen kuin sille kuuluu. Ei kaikkien elollisten ruumis ole samanlainen, vaan ihmisellä on oma ruumiinsa, nelijalkaisilla omansa, linnuilla omansa ja kaloilla omansa. On taivaallisia ja maallisia ruumiita, mutta taivaallisten loisto on aivan toisenlainen kuin maanpäällisten. Auringolla on oma loistonsa, kuulla omansa ja tähdillä omansa, ja toinen tähti loistaa toista kirkkaammin.

Samoin tapahtuu kuolleiden ylösnousemuksessa. Se, mikä kylvetään katoavana, nousee katoamattomana. Mikä kylvetään vähäpätöisenä, nousee kirkkaana. Mikä kylvetään heikkona, nousee täynnä voimaa. Kylvetään ajallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis. Jos kerran on olemassa ajallinen ruumis, on myös hengellinen. Onkin kirjoitettu: "Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä olento." Mutta viimeisestä Aadamista tuli eläväksi tekevä henki. Ensimmäisenä ei siis ole hengellinen vaan ajallinen; vasta sen jälkeen tulee hengellinen. Ensimmäinen ihminen on maallinen, maasta lähtöisin, toinen ihminen on taivaasta. Millainen tuo maallinen ihminen oli, sellaisia ovat kaikki maalliset ihmiset, ja millainen tuo taivaallinen ihminen on, sellaisia tulevat olemaan taivaalliset ihmiset. Ja niin kuin me nyt olemme maallisen ihmisen kaltaisia, niin me tulemme kerran taivaallisen ihmisen kaltaisiksi.

1 Kor 15:35-50 KR 1992


Tämä todellisuus on täysin tieteen ulottumattomissa. Tämä on se ylösnousemuksen todellisuus, josta meillä ei ole mitään muuta todisteita kuin tyhjä hauta ja opetuslasten muuttunut olemus ja käyttäytyminen sekä apostolinen todistus.

Näin Herra homman suunnitteli. Ei kaikelle kansalle vaan niille valituille todistajille, opetuslapsille ja niille viidellesadalle.

Uskomme on tosiaan apostolisen todistuksen varassa, kuten piispa Riekkinen korostaa, eikä minkään tieteellisen "ylösnosemustodistelun" varassa. Empiirinen luonnontiede ja lääketiede ja Raamatun tieteellinen tutkimus eivät voi tavoittaa sitä todellisuutta, joka murtautui tähän maailmaan pääsiäisaamuna.


Oliko hauta tyhjä?

Matti Väisänen näyttää uumoilevan "Pieni kirja Jeesuksesta" perusteella, että piispa Riekkinen ei ehkä usko että hauta oli tyhjä.

Tällainen asia on tietenkin sitä luokkaa, että piispa voi asian toki itse suoraan sanoa, mihin hän kristittynä uskoo ja mihin ei niin ettei se jää huhupuheiden ja ehkä väärin ymmärtäjien ja pahansuopien ihmisten sanojen varaan.



Piispan piplia


kannattaa varmaan tässä mielessä tutustua myös hänen tuoreeseen kirjaansa

25.9.2008 Piispan piplia - Willejä valintoja Raamatusta

Lehdistötiedote

Julkaisuvapaa 25.9.2008 klo 16.30

Nyt on sinun vuorosi yrittää ymmärtää ajatonta bestselleriä ja tarttua Pyhään kirjaan. Onneksi olkoon. Sinulla on uusi lukuopas ulottuvillasi!

Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen kirjoittaa Raamatusta kuin rakkaasta ystävästä. Hän johdattaa lukijansa Raamatun ja sen tulkinnan maailmaan helposti lähestyttävällä ja asiantuntevalla otteella. Yleistajuisen johdannon lisäksi Piispan piplia - willejä valintoja Raamatusta sisältää jokaisen Raamatun kirjan esittelyn sekä näytetekstejä itse Pyhästä kirjasta.

Lukijalle teos tarjoaa elämyksellisen matkan Raamattuun maailmankirjallisuutena ja hengellisen sanoman välittäjänä. Näytetekstit itse Raamatusta ovat silkkaa yleissivistystä ja piispan todellinen testamentti: nämä kohdat ainakin toivoisin sinun, lukijani, Raamatusta tuntevan.

Wille Riekkinen on Kuopion hiippakunnan piispa, teologian tohtori sekä Helsingin ja Joensuun yliopistojen Uuden testamentin eksegetiikan dosentti. Riekkinen on julkaissut useita tieteellisiä ja suurelle yleisölle tarkoitettuja kirjoja.

Piispan piplia - willejä valintoja Raamatusta

619 sivua, ISBN 978-951-607-649-5


Kehitysoppi Darwinin juhlavuonna
löysin myös piispan omaa miettimistä evoluutiosta, leppoisasti tuohon suuntaan mitä yllä arvelin:

Kuopion hiippakunnan piispa Wille Riekkinen pitää evoluutioteoriaa kiistanalaisena mutta varteenotettavana selityksenä elämän synnylle.

– Se on paras tähänastinen tieteellinen hypoteesi, mutta sitä ei ole vielä pystytty täysin todistamaan. Siinä on paljon varteenotettavaa, mikä pistää miettimään, että näinhän se on voinut olla, Riekkinen sanoo.

Riekkisen mukaan sitäkään ei ole pystytty osoittamaan, että ihminen polveutuu apinasta.

– Kun katsotaan Raamatun kertomuksia, toteamus on, että viimeksi luotiin ihminen. Minun nähdäkseni lajien synnyssä ihminen luotiin silloin, kun luotiin olento, joka tuntee olevansa vastuussa teoistaan Jumalalle. Vastuullisuus ja itsetietoisuus erottaa ihmisen muusta luomakunnasta.

Entä muuttaako ihmisen ja eläinkunnan välinen sukulaisuus kristinuskon perustaa?

– Vaikka se onnistuttaisiin todistamaan, ei se minusta uskoa Jumalaan minnekään vie.

Arvoa Darwinin työlle

Evoluutioteoria puhutti dosentti Markku Myllykankaan ja professori Tapio Puolimatkan väittelyssä Meditekniassa keskiviikkona. Torstaina tuli kuluneeksi 200 vuotta evoluutioteorian kehittäjän Charles Darwinin syntymästä.

– Annan arvoa Darwinin perinnölle. Se on itselleni loksauttanut monia asioita kohdalleen elämän ymmärtämisessä. Kun asiaa lähestyy niin, että tieteen tehtävä on selittää jatkuvaa luomista, se ei kristillistä uskoa heilauta mihinkään.

Piispan piplia -kirjassaan Riekkinen toteaa, että Raamatun luomiskertomusten kirjoittajien tarkoituksena oli kertoa, kuka kaikkeuden on luonut – tieteen tehtävä on selvittää, ”miten ihmeessä hän sen teki”.

Raamatun luomiskertomusta ei pitäisi Riekkisen mukaan lukea kirjaimellisesti niin, että maailma luotiin kuudessa päivässä.

– Fundamentalistit haluavat ymmärtää päivän 24 tunniksi. Heprean joom-sana, päivä, voidaan ymmärtää myös epämääräisen pitkäksi kehityskaudeksi.

Väittely turhaa

Ateistien ja kreationistien väittelyä Riekkinen pitää turhana.

– Puolimatka yrittää oman tieteensä keinoin puolustaa Jumalaa. Se on minusta kunnioitettavaa, mutta minusta siihen ei ole tarvetta.

– Näkisin keskustelussa samanlaisia piirteitä kuin 1500-luvun lopussa, kun Galileo Galilei todisti, että maa kiertää aurinkoa. Monet uskovat kävivät kamppailua vuosikymmeniä yrittäessään todistaa, että tieteilijät ovat väärässä. Sitten ymmärrettiin, että tieteilijät tekivät oikeita huomioita. Mutta sekin huomattiin, ettei usko ole kiinni kulloisestakin maailmanselityksestä ja -kuvasta.

piispa Riekkisen haastattelusta Savon Sanomissa

STaLKer - Jeesuksen uhrikuolema ja Bultmann

Rudolf Bultmann (1884 - 1976)

Pitkänperjantain aiheeksi hyvin sopiva kommentti STaLKerilta:

Jos otamme linjasi eli, että Raamattu ei ole kaikessa erehtymätön ja että se heijastaa aikalaistensa käsityksiä, niin miten voimme uskoa, että Jeesus Kristus sovitti syntimme? Tämähän on vahvasti juutalaisuuteen uhrikäytäntöön nojaava oppi, joka ei missään mielessä sovi sivistyneelle nykyihmiselle. Johdonmukaisesti joutuisit luopumaan myös tästä.

rehellisesti sanoen ihailen kykyäsi tarttua kaikkein olennaisimpiin asioihin Raamatun äärellä.

mielestäni tosin logiikkasi pettää tässä Jos - niin - joten ketjussa, joka ei ole riittävän tarkka: jokaiseen lauseeseesi sisältyy niin paljon asiaa.

Mutta esille ottamasi teema on todellakin hyvin olennainen. Ajatuksesi johtavat näet suoraan erääseen 1900-luvun keskeisimpään pohdintaan Raamatun tulkinnasta ja ymmärtämisestä.


Missouri synodin Brief Statement julkaisemisen aikaan vaikutti Marburgin yliopistossa Saksassa varsin kuuluisaksi tullut Uuden testamentin tutkija, Rudolf Bultmann (1884 - 1976).

Bultmann sanoi juuri noin kuten STaLKer ehdotta johdonmukaisuuden nimissä minulle - pääsiäisen tapahtumat nojaavat vanhaan juutalaiseen temppelikulttiin, ja koko ajatusmaailma myytteineen ja uskomuksineen on nykyajan ihmselle täysin käsittämätön. Meidän tulee luopua kaikesta yrityksestä kytkeä Raamattua todelliseen historiaan ja löytää sen sijaan Raamatun todellinen sanoma, keerygma, joka on tärkeä ja merkittävä aikamme ihmiselle.

Bultmann oli ahkera saarnaaja Marburgin luterilaisissa kirkoissa, tunnustava mies joka vastusti natsien myyttejä. Hänen julistuksena oli varmasti mielenkiintoista kuultavaa ja niissä oli selkeä hengellinen sanoma. Bultmann keskittyi kokonaan julistamaan ristiinnaulittua Kristusta, joka odottaa ihmiseltä henkilökohtaista uskon ratkaisua. Kristus yksin riittää, ei tarvita tuota raskasta mytologisesti värittynyttä antiikin Kreikan ja Rooman ja vanhan Lähi-idän painolastia. jota Raamatussa on niin paljon.

(Näinhän muuten käytännössä monet aikamme saarnaajat tekevätkin myös herätysliikkeissä, keskittyvät "itse asiaan" ja Raamatun aikahistoriallinen ja maailmankatsomuksellinen aines jää lähes tyystin sivuun.)

Piispa Wille Riekkinen saarnaamassa Lapinlahden kirkon
150-vuotis juhlissa 2009

"Mustan Rudolfin" ajatukset ovat saaneet kaikupohjaa Suomessa ja etenkin nykyinen Kuopion piispa Wille Riekkinen on tässä keskeinen hahmo, ehkä aidoin bultmannilaisen hermeneutiikan edustaja ja asiantuntija maassamme.


Bultmann julkaisi vuonna 1921 evankeliumien tutkimuksen Die Geschichte der synoptischen Tradition, josta otettiin uudistettu painos 1931 - vuotta ennen Missouri synodin julkilausumaa. Teos oli käännetty englanniksi jo 1926. Tätä pidetään eräänä modernin Raamatun tutkimuksen perusteoksena, jonka massiivista voimaa ja sisältöä myös sen arvostelijat kunnioittavat.

Vuonna 1926 Bultmann julkaisi kirjan Jesus, jossa hän pohtii jo historian, mytologian ja uskonnon suhdetta - ajatuksia jotka kypsyivät sitten laajassa tutkimuksessa Neues Testament und Mythologie (1941) . Samana vuonna ilmestyi Das Evangelium des Johannes, jossa neljännen evankeliumin historiallisuus pilkotaan melko perusteellisesti.

Bultmannin pääteos on koko Uutta testamenttia käsittelevä Theologie des Neuen Testaments (1948–53) , jossa näkyy vahvasti hänen kiinnostuksensa antiikin mytologiaa kohtaan. Teos Das Urchristentum im Rahmen der Antiken Religionen (1949) hahmottaa nimenomaan näitä linjoja, juutalaisuuden ja hellenismin aikahistoriaa ja UT:n myyttistä ainesta. Tässä on paljon keskustelua Jeesuksen uhrikuoleman kuvauksesta evankeliumeissa Jerusalemin temppelikultin ja yleensäkin eläinten verisen uhraamisen ja ihmisuhrienkin taustalta.

Gifford luennoilla 1954-55 Bultmaan käsitteli syvällisesti tärkeää Uuden testamentin teemaa History and Eschatology: The Presence of Eternity (1962)

Karl Jaspers 1883 - 1963

Psykiatri ja filosofi Karl Jaspersin (1883 - 1963) kanssa Bultmann julkaisi vuonna 1954 teoksen Religion without Myth. Tämä kirja keskittyy Bultmannin Raamatun tulkinnan ohjelmaan, jota kutsutaan myyteistä riisumiseksi (entmythologisierung)

Bultmann ja myös Jaspers edustavat 1900-luvun alussa syntynyttä voimakasta aatevirtausta, joka kutsutaan eksistentialismiksi. Se on monella tavoin Ensimmäisen maailmansodan kauhujen synnyttämä maailmankatsomus, joka korostaa ihmisen olemassaolon tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta. Tykkien ruoaksi syntyneet miljoonat miehet ja sodan jalkoihin itikoiden tavoin tallautuneet naiset ja lapset, pommien, myrkkykaasujen ja uusien entistä tehokkaampien tappokoneiden keksiminen murskasi 1800-luvun länsimaille tyypillisen kulttuurioptimismin, uskon ihmisen kaikkivoipaisuuteen ja mahdollisuuksiin saavuttaa tieteen ja tekniikan avulla mitä tahansa.

Martin Heidegger 1889 - 1976

Etenkin saksalainen filosofi Martin Heidegger (1889 - 1976) edusti tätä pohdintaa tavalla, joka teki Bultmanniin syvällisen vaikutuksen. Hänen pääteoksensa, Sein und Zeit (1927) kuuluu modernin länsimaisen filosofian tärkeimpiin perusteoksiin. Olemassolon ja ajan suhde... siinä vasta kysymys, ja siinä vasta saksalainen vastaus!

Pohjimmiltaan Rudolfin saarnojen "ratkaisu Jeesuksen puoleen" evankeliumin julistuksen seurauksena muistuttaa Heideggerin painottamaa ihmisen eksistentiaalisten, koko olemassaolon perusteita, koskevien ratkaisujen tekemistä.


-----
Vastaan siis kommenttiisi viittaamalla Rudolf Bultmannin myyteistä riisumisohjelmaan, Kuopion piispa Wille Riekkisen Raamatun tulkintaan, Karl Jaspersin näkemykseen uskonnosta ilman myyttejä ja Martin Heideggerin maailmoja syleilevään ihmisen olemassaolon pohdintaan.

Toivottavasti tämä osoittaa sinulle, miksi ihailen kykyäsi tarttua olennaisiin asioihin Raamatusta puhuttaessa. "Jäävuoren huippu" on ilmaus joka tulee tässä väistämättä mieleeni.

Mielelläni jatkan keskustelua teemasta Rudolf Bultmannin ympärillä.

Itse en nimittäin lainkaan pidä hänen ratkaisuaan oikeana vaan nimenomaan korostan sitä, että Raamattu on juuri sellainen kuin Pyhä Kolminaisuus on tahtonut.

En rupea sitä riisumaan myyteistä enkä pukemaan ihmisten keksimillä opinkappaleilla.

Psalmi 139 ja Totuusmatka

Hollywoodin avaruusmatkoilta puuttuvat tyypillisesti amerikkalaiset pastorit varmaan juuri siitä syystä, että matkan katsotaan vievän jonnekin maapallon asukkaiden uskonnon ulottumattomiin.

Mutta toki reissussa olevat juutalaiset ja kristityt ottavat matkatavaroihinsa mukaan Raamatun tai parikin, ehkä elektronisessa muodossa. Jumalan Sana on sitten reissussa Andromedaankin ja takaisin.

Muslimitkin Koraaninsa.

Vielä olennaisempi tosiasia on, että Jeesus on mukana reissaajien sydämissä "olemme Kristuksen päällemme pukeneet" ja Pyhä Henki vaikuttaa varmaan hyviä keskusteluja luomisesta ja evoluutiosta, kun tuota aikaa jutteluun on.

Hyvin voisi Enterprisen johonkin huoneeseen järjestää hiljaisen huoneen tai kappelin, johon saisi vetäytyä.

Jumala näet on kaikkialla läsnäoleva.


Psalmi 139

Laulunjohtajalle. Daavidin psalmi.
Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.

Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.

Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.

Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.

Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.

Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?

Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",

sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.


Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.

Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.

Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.

Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,
Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!

Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät!
Kaikotkaa, murhamiehet!

He ovat sinun vihollisiasi,
he vetoavat sinuun valheellisesti
ja vannovat väärin sinun nimeesi.

Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra,
enkö inhoaisi sinun vastustajiasi!

Loputon on vihani heitä kohtaan, he ovat minunkin vihollisiani.


Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua,
katso ajatuksiini.

Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Raamattu ja kirkon usko tänään

On hienoa, että verkossa on kokonaan luettavissa hiippakuntien yhteinen vuoden 2004 synodaalikirja

Raamattu ja kirkon usko tänään
Toim. Maarit Hytönen
Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 87.
Jyväskylä 2004

Papiston kokouksille keskustelujen alustuksiksi tarkoitetut artikkelit antavat ajankohtaisen kuvan Suomen ev.lut. kirkon sisällä käynnistä olevasta keskustelusta, jota yliopistojen eksegeetit ja teologisten oppiaineiden edustajat käytännössä johtavat.

Kirjoituksissa on paljon miettimisen aihetta ja arvokasta luettavaa.


Tässä kiinnitän huomiota siihen, kuinka kirkon ja yliopiston yhteistyö on edelleen tässä saumatonta, sillä useimmat synodaalikirjan kirjoittajat ovat akateemisen uransa ohella myös itse kirkkomme pappeja toimittaja Maarit Hytösestä alkaen.


Pappeudestahan sitä haloota syntyi aika lailla 1980-luvulla, kun professori Räisänen, myös kirkon vihitty pappi, kertoi Hufvudstadstbladetin haastattelussa, ettei hänen asiantuntemuksensa ja pitkällisten tutkimustensa perusteella voida sanoa, että Raamattu olisi Jumalan sanaa.

Kirkkoamme luotsaavilta piispoilta tivattiin, kuinka näin uskova henkilö voi edelleen olla pappi. Ymmärtääkseni piispat vastasivat "Peace, oh people! His personal lack of faith in the Word of God is no problem of ours".

Räisäsen lahjakas oppilas, eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski tahtoo myös pitää kiinni pappeudestaan, vaikka ilmeisesti ei katso itseään koskevaksi pappisvalan sisältämää sitoutumisesta kirkon oppiin. Tutkimuksen ja keskustelun vapaus, henkilökohtaisen uskon vapaus muinaisten ihmisten laatimien uskontunnustusten kahleista!

Piispa Eero Huovinen käytti henkilökohtaista aikaansa keskustellakseen pastori Antti Kylliäisen kanssa siitä, pääsevätkö kaikki taivaaseen. Kylliäisen kohua herättänyt kirja ei tosin ole akateeminen julkaisu, mutta edustanee sen opetuksen hedelmiä, jota hän pappiskoulutuksessaan on yliopistolta saanut: muodostakaamme omat käsityksemme, kuten ennenkin on tehty aina Vanhan testamentin sivuilta alkaen. Ihmisten mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin, joten minä olen tätä mieltä.

Tietääkseni Kylliäinen on sittemmin itse luopunut aktiivisesta papin työstä ja konsultoi liikemaailmassa armollisen työyhteisön asiasta. Sinänsä huomionarvoinen seikka ja myös kirkollinen työyhteisö voi tosiaan olla melko armoton, hieman piispasta tai kirkkoherrasta tietysti riippuen.


Eikö olekin jotenkin veikeä tuo synodaalikirjan nimi - Raamattu ja kirkon usko tänään!

Mitähän kaikkea kirkon uskossa tänään on erilaista kuin eilen.

12 teesin taustaa - tri Reijo Arkkila 1998

Suomen teologisen instituutin taustoja pohtivassa hienossa luennossaan tri Reijo Arkkila kertoi valaisevasti myös piispojen 12 teesin taustoista:

Räisäs-keskustelu 1970-luvulla

Heikki Räisäsen Eksegeettisessä seurassa syksyllä 1971 pitämä esitelmä merkitsi uuden vaiheen alkamista raamattukeskustelussa. Jo tässä esitelmässä Räisänen esitteli ne perusväittämänsä, jotka sittemmin ovat tulleet esiin yhä uudelleen: Raamattu ei ole millään tavalla auktoriteetti, vaan inspiraation lähde; Raamattua ei tule asettaa eri kategoriaan kuin muut uskonnolliset kirjat; kyseessä on pitkä uskonnollisten kokemusten ja tulkintojen sarja, ei erityinen ilmoitus ; ennustus ja täyttymys-kaavio VT:n ja UT:n suhteessa on käymätön; UT:n erilaisia kristologisia näkemyksiä ei voi sovittaa yhteen.

Keskustelu lähti liikkeelle Reijo Arkkilan kirjoituksesta Kotimaa-lehdessä. Hän kyseli "ollaanko tässä kirkossa lainkaan selvillä siitä, millaista uskon perustotuudet järjestelmällisesti kieltävää opetusta nykyisin teologian opiskelijat saavat." Keskustelun jatkuessa hän totesi edelleen, ettei Räisäsen raamattuteologian pohjalta voida kirkossa pitää "yhtään ainoata kristillistä saarnaa, ei toimittaa kastetta eikä ehtoollista eikä yleensä tehdä mitään sellaista, mitä pidämme Raamatun mukaan seurakunnan rakentamisena".

Myös yliopistoteologit arvostelivat Räisästä hänen syksyllä 1971 esittämiensä ajatusten tähden. Juhani Forsberg, Simo Kiviranta ja Tuomo Mannermaa totesivat, että Räisänen sekoittaa tutkimustuloksia ja henkilökohtaisia mielipiteitä ja että ristiriita hänen subjektiivisten mielipiteittensä ja kirkon opin välillä on ilmeinen.

Piispat saivat keskustelusta aiheen julkaista oman raamattukannanottonsa 12 teesiä Raamatusta. Leino Hassinen veti Kotimaan pääkirjoituksessa johtopäätökset myös työntekijäkoulutukseen: "Kirkon on väistämättä selvitettävä itselleen, kuinka sen pappiskasvatus hoidetaan. Uskon perusteet hajottava liberaaliteologia merkitsee joka tapauksessa tuhoisaa myrkkykylvöä. Voi kirkkoa, jonka täytyy poimia sen keskeltä tulevat julistajansa."

Kesällä 1981 Aamulehti otsikoi Heikki Räisäsestä tehdyn koko sivun haastattelu otsikolla: Tarvitaanko Suomessa "uskovaista" pappiskoulutusta. Vastatessaan Räisäselle kirkkoherra Erkki Ranta kirjoitti: "Jos kuitenkin keskeisen teologisen oppituolin haltija suhtautuu jopa vihamielisesti perinteiseen kristinuskoon, on aiheellista ruveta kyselemään ainakin rinnakkaisopetuksen antamisen mahdollisuutta juuri eksegetiikassa".

Piispojen 12 teesiä Raamatusta 1972

Kaksitoista teesiä Raamatusta
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen julkilausuma vuodelta 1972

Kun kirkossa keskustellaan Raamatun merkityksestä ja ohjeellisesta arvosta, on kannanotot perustettava kristilliseen uskoon. Kirkkolain 1 §:n mukaan "Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuen Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, on lausuttu julki vanhimman kirkon kolmessa päätunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ynnä muissa luterilaisen kirkon niin sanottuun Sovintokirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa, ja pitää tunnustuksen korkeimpana lakina sitä näissä tunnustuskirjoissa selvästi lausuttua järkähtämätöntä totuutta, että Jumalan pyhä sana on ainoa ohje, jonka mukaan kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvosteltava". Tämä kirkkolain kulmakiveä merkitsevä ensimmäinen pykälä liittyy sellaisenaan Sovinnonkaavan ensimmäiseen kohtaan, jossa lausutaan näin: "Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että sinä ainoana ohjeena ja ojennusnuorana, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat tutkitaan ja arvostellaan, ovat yksinomaan Vanhan ja Uuden Testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjat."

Vaikka luterilaisella kirkolla ei olekaan yksityiskohtaista dogmia Raamatusta, sen synnystä ja arvosta, se kuitenkin ratkaisee Raamatun sisällyksen perusteella oppeja koskevat kysymykset. Tämän periaatteen, joka on kaiken luterilaisen uskon ja ajattelun perusedellytys (uskonpuhdistuksen muodollinen periaate), esittää kirkkomme Kristinoppi sanoin: "Pyhä Raamattu on Jumalan sana, jonka pyhät Jumalan ihmiset ovat kirjoittaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta" (kohta 5).

Siitä, mitä tämä periaatteellinen kannanotto merkitsee käytännössä ja minkälaisia johtopäätöksiä siitä on nykyisessä henkisessä tilanteessa tehtävä, allekirjoittaneet haluavat esittää seuraavan.


1 Ilmoituksesta
Raamattu on kokonaan Jumalan pyhää sanaa eli ilmoitusta, mutta kokonaan myös ihmisten kirjoittama. Raamatun jumalallista alkuperää ja inhimillistä muotoa ei voi eikä tarvitse erottaa toisistaan.

Raamatun terminä 'ilmoitus' (Raamatun kreikaksi 'apokalypsis' eli 'verhotun paljastaminen') tarkoittaa sitä Jumalan pelastavaa toimintaa, yhteydenottoa ihmisiin, tekoja ja niiden sanallista tulkintaa, mikä on tapahtunut hänen valitsemiensa palvelijoiden välityksellä. Tällaisena 'ilmoitus' on aina Jumalan teko eikä vain 'tiedonanto'. "Sillä Herra, Herra, ei tee mitään ilmoittamatta salaisuuttaan palvelijoillensa profeetoille" (Aamos 3:7). Jumalan pelastavaa tekoa tarkoitti myös apostoli Paavali sanoessaan julistamastaan evankeliumista, että Jeesus Kristus oli sen hänelle ilmoittanut (Gal 1:12). Historiallisesti saivat Vanhan Testamentin kirjat alkunsa niistä 'Herran sanoista', jotka 'tulivat' profeetoille. Samoin Uuden Testamentin kirjat syntyhistorialtaan perustuvat viime kädessä silminnäkijäin todistukseen "meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista" (Luuk 1:1). Raamatullisen ilmoituskäsitteen kiteytti lopullisesti Raamatun viimeisen kirjan otsikko. Se minkä Jumala antoi Johannekselle tiedoksi oli "Jeesuksen Kristuksen ilmestys" (Ilm 1:1).


2 Innoituksesta eli inspiraatiosta
Raamattu itse viittaa Pyhän Hengen vaikutukseen selittäessään kirjojensa synnyn. "Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta" (2 Piet 1:21). "Jokainen kirjoitus, joka on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, on hyödyllinen opetukseksi (2 Tim 3:16). Uuden Testamentin mukaan 'Hengen ilmoitus' (1 Kor 12:7) edellyttää ihmisen koko persoonallisuuden, myös hänen ymmärryksensä osallistumista ilmoitustapahtumaan (1 Kor 14:15, 20).

Raamattu ei tunne sellaista mekaanista ja kirjaimellista innoitusta, että Pyhä Henki olisi sanellut sana sanalta tai jopa kirjain kirjaimelta tekstin Raamatun kirjojen kirjoittajille, jotka olisivat olleet tahdottomia ja tiedottomia 'kyniä'. Sen sijaan on todettava, että Pyhä Henki on johtanut koko sitä useinkin pitkää tapahtumasarjaa, jonka Raamatun kirjat ovat ennen julkaisemistaan läpikäyneet. Erityistä painoa on pantava sille, että kirjoihin merkitsemistä ja kirjoittamista on edeltänyt suullinen julistus. Kun tutkimus on sekä Vanhan että Uuden Testamentin osalta tähdentänyt suullisen tradition merkitystä Raamatun kirjojen syntymiseen vaikuttaneena tekijänä, se on auttanut ymmärtämään Raamatun mainintoja Pyhän Hengen vaikuttamasta puhumisesta. Niinpä evankeliumit olivat jo ennen kirjoittamista osina olemassa alkukristillisten seurakuntien julistuksessa ja opetuksessa, niiden koko elämässä.


3 Raamatusta, kirkosta ja perinteestä
Raamattu on alusta alkaen ollut kirkon kirja. Vanhin kristillinen kirkko on ottanut sen käyttöönsä ja määrittänyt sen kokoonpanon eli kaanonin. Monet Uuden Testamentin kirjoista syntyivät seurakunnille tehtyinä saarnatekstien, jumalanpalveluskaavojen tai kristillisen uskon ja elämän ohjeiden kokoelmina. Toisaalta kirkko ei ole Raamatun yläpuolella tai sen totuuden 'vartija'. Kirkko ei omista sellaista perinnettä eli traditiota, jolla olisi Uuden Testamentin kirjoituksista riippumatonta arvoa. Kirkko on päinvastoin täysin riippuvainen Raamatusta.

Vaikka Raamattu on syntynyt kirkon piirissä Vanha Testamentti Israelin uskontoyhteisössä ja Uusi Testamentti alkukristillisessä kirkossa se ei ole kirkon luomus. Kirkko on historiallisena ilmiönä pikemmin seuraus siitä Jumalan sanan julistuksesta, jonka kirjoihin viennistä Raamattukin on syntynyt. "Sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa" (1 Kor 4:15b). Kun 1 Tim 3:15 rinnastetaan 'elävän Jumalan seurakunta' ja 'totuuden pylväs ja perustus', niin 'totuus', Kristuksessa annettu ilmoitus, selitetään 'Jumalan huoneen', kirkon, perustukseksi ja sitä kannattavaksi pylvääksi.

Kirkko ei myöskään siinä merkityksessä 'vartioi' Raamattua, että se omien vanhojen traditioittensa perusteella saisi määrätä, miten Raamattua on tulkittava. Raamatun alkuperäinen sisällys on ohjeellinen (Kristinoppi kohta 6). Luterilainen uskonpuhdistus piti tärkeänä nimenomaan tätä Raamatun hyväksymistä ylimmäksi, vanhat perinteet ja tunnustuskirjatkin ylittäväksi ohjeeksi. Traditiot ovat kuitenkin kirkon elämässä välttämättömiä, ja Raamattu itsekin sisältää esimerkkejä vanhempien traditioiden soveltamisesta uusiin tilanteisiin.


4 Vanhan Testamentin arvosta
Vanhan Testamentin kirjat ovat erottamaton osa Raamattuamme. Ne olivat Jeesuksen ja alkukirkon 'Raamattu' eli pyhät kirjoitukset. Vain niiden valossa voidaan ymmärtää ja lukea Uutta Testamenttia. Vanhan ja Uuden Testamentin kirjoittajat, samoin kuin heidän kirjoihinsa sisältyvien traditioiden esittäjät, kuuluvat samaan, Jumalan Hengen johtamien profeetallisten henkilöiden sarjaan.

Vanhan Testamentin selittäminen on sikäli ongelma, että sen tekstien historiallinen sisällys ja niiden kristillinen sovellutus eroavat usein toisistaan. Juutalaisuuskin tulkitsee toisin kuin kristillinen kirkko Raamattuansa, Mooseksen lakia ja profeettoja. Me luemme Vanhaa Testamenttia Jeesuksessa Kristuksessa tapahtuneen täyttymyksen valossa. Toisaalta on liioiteltukin Vanhan ja Uuden Testamentin ajatusmaailman eroja. Kun on sanottu, etteivät Vanhan Testamentin ns. messiaaniset ennustukset suoranaisesti tarkoita Uuden Testamentin Kristusta, on pikemmin todettava, että alkukristillinen Kristus-usko liittyy leveällä rintamalla eikä vain muutaman yksityisen lauselman osalta Vanhan Testamentin kirjoihin. Se saa valoa myös juutalaiselta 'testamenttien välisestä' kirjallisuudesta. Uusimmat tekstilöydöt, erityisesti Qumranin hepreankieliset kirjoitukset, ovat entistä tarkemmin kartoittaneet sitä juutalaisuutta, jonka maaperällä kristinusko syntyi. Tutkimus on samalla osoittanut, miten Uuden Testamentin kirjojen edustama alkukristillisyys uskonnon rakenteellisissa kohdissa erosi juutalaisuudesta ja Vanhan Testamentin uskonnosta.


5 Raamatun keskeisestä sisällyksestä
Luterilaisina me teemme eron Raamatun keskuksen ja sen kehällisen aineksen välillä ja myös tunnustamme, että ilmoituksen historiassa on eroa Vanhan ja Uuden Testamentin sisällyksen välillä. Raamatun keskus on Uuden Testamentin mukaan evankeliumi, ilosanoma Jumalan pelastavasta teosta Jeesuksessa Kristuksessa.

Luterilaisen raamattuteologian lähtökohta on näkemyksessä Kristuksesta Raamatun Herrana ja Kuninkaana. Raamatun kirjoilla on erilainen arvo sen mukaan, miten ne 'ajavat', so. pitävät esillä, Kristusta. Lutherille Raamattu oli Jumalan puhetta 'evankeliumin elävän äänen' tähden, ja siksi oli myös tärkeätä, että osattiin tehdä ero lain ja evankeliumin välillä. Luther tähdensi Raamatun sisällyksellistä, evankeliumiin ja vanhurskauttamisoppiin keskittyvää ohjeellisuutta. Kirkon historia on myös osoittanut, että hajaannusta syntyy siellä, missä ei eroteta toisistaan Raamatun keskeistä sanomaa ja sen yksityisiä kehällisempiä lausumia.

Luterilainen raamattunäkemys merkitsee näin ollen keskittymistä pelastusta koskevaan, ns. soteriologiseen kysymykseen, johon Raamattu varsinaisesti vastaa.
Raamattua ei tule käsittää 'laiksi', so. kirjaimelliseksi ohjeeksi yhteiskunnan ja yksilön elämän eri aloilla. Silti Raamattu auttaa meitä näkemään Jumalan luomistekoja ja hänen pyhää tahtoaan yksityisen ihmisen, yhteisöjen ja koko maailman elämässä.

Lain ja evankeliumin välisen eron luterilaiset tunnustuskirjat soveltavat myös kirkon elämään. Niiden mukaan ei kirkon ja jumalanpalveluksen järjestystä koskevia yksityiskohtia ole johdettava välittömästi Raamatusta. "Kristillisten seurakuntien todellisen yhteyden saavuttamiseksi riittää näet, että niissä yksimielisesti saarnataan puhtaasti käsitettyä evankeliumia ja sakramentit Jumalan sanan mukaisesti jaetaan. Sen sijaan ei ole tarpeellista, että kaikkialla noudatetaan yhdenmukaisia ihmisten asettamia seremonioita" (Augsburgin tunnustus, 7. artiklan loppuosa).


6 Raamatun ilmoittamasta pelastustiestä
Luterilaisen uskonpuhdistuksen aineellinen periaate, oppi uskonvanhurskaudesta, on koko Raamatun johtava ajatus. Se on jatkuvasti ajankohtainen, kun on kysymys rajankäynnistä kristinuskon ja kaiken yleisen uskonnollisuuden ja moralismin välillä. Siinä kriisissä, joka koskee kirkon julistusta ja toimintaa nykyajassa, tuo ainoan ratkaisun Raamatun pelastussanoman täysimittainen ja puhdasääninen esittäminen.

Vanhassa Testamentissa Jumalan vanhurskaus merkitsi Jumalan pelastavia tekoja ja hänen uskollisuuttaan, joka teki ihmisen uskon ja uskollisuuden Jumalan liitossa mahdolliseksi. Jeesuksen julistus Jumalan valtakunnan tulemisesta huipentui vakuutukseen, että Jumala antaa synnit anteeksi ja hyväksyy yhteyteensä ansiottomat syntiset, jotka ottavat Jeesuksen kutsun vastaan. Paavalin muotoilema oppi, että ihminen tulee vanhurskaaksi uskosta Kristukseen eikä 'lain teoista' so. Mooseksen lain käskyjen pitämisen perusteella, oli väistmätöntä kristinuskon irrottautuessa juutalaisuudesta. Se torjuu pysyvästi moralismin eli ihmisen ominaisuuksia ja suoritusarvoja mittailevan uskonnollisuuden. Myös Uuden Testamentin muissa osissa on Kristuksen ehdoton välittäjän asema pelastuksen asiassa koskematon.

Raamatullinen pelastussanoma on käsitetty yksipuolisesti sekä silloin, kun se kavennetaan puhtaasti yksilölliseksi asiaksi, että silloin, kun se tulkitaan ylivoittoisesti ihmissuhteitten hoitamiseksi ja yhteiskunnallisten ja kansainvälisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisen ohjelmaksi. Kirkon tehtävänä on todistaa Kristuksesta jokaisen yksilön, kaiken ihmiselämän ja koko ihmiskunnan vapauttajana ja lopullisena toivona.


7 Uuden Testamentin sisäisestä yhtenäisyydestä
Uuden Testamentin keskeinen perussanoma, keerygma, on yhtenäinen: yksi ainoa perussanoma, evankeliumi, jota enkelikään ei voi toiseksi muuttaa (Gal. 1:8). Uusi Testamentti sisältää useampia Kristus-tunnustuksen muotoja ja eri-ikäisiä kristologisia kerrostumia, mutta kaikilla niillä on yhteinen, selvästi rajattava pohja. Kirkon uskontunnustuksen keskeinen Kristusta koskeva sisältö tuli varsin varhain, jo apostolisena aikana määritellyksi.

Aina uudestaan on väitetty, että kristinusko olisi keskeiseltä sisällöltään muuttunut, kun se levisi Palestiinan juutalaiselta maaperältä hellenistisen kulttuurin piiriin ja sen painopiste siirtyi pakanakristilliseen kirkkoon — puhumatta vanhasta olettamuksesta Jeesuksen ja Paavalin oppien vastakohtaisuudesta. Tutkimus on kuitenkin osoittanut, ettei mitään jyrkkää katkeamaa tai Kristususkon sisällyksen radikaalia muuttumista ole missään alkukirkon vaiheessa tapahtunut. Vaikka Uuden Testamentin kirjoittajat kertovatkin eräistä opillisista erimielisyyksistä, ei itse pääasiasta, Jumalan teoista Kristuksessa ollut erilaisia käsityksiä. Uuden Testamentin valossa ei voi olla epäselvyyttä siitä, mitä kristinusko on. Jeesuksen voitollinen ylösnouseminen kuolleista, hänen kuolemansa ihmisten syntien sovitukseksi, hänen tulemuksensa taivaallisena Ihmisen Poikana ja hänen jumalallinen alkuperänsä eivät olleet oppeja, joista saattoi olla eri mieltä, vaan Jumalan kiistattomia tekoja. Uuden Testamentin sisäisestä yhtenäisyydestä todistavat erityisesti ne kohdat, joissa torjuttiin gnostilaisen sekauskonnon tulkinnat Kristuksesta, joka ei olisi todella kuollut, todella noussut kuolleista tai todella elänyt historian henkilönä (1 Kor 15:15, 1 Joh 4:2-3).


8 Jeesuksen syntymästä ja ylösnousemuksesta
Kristinusko perustuu historiallisen Jeesus Nasaretilaisen elämäntyöhön. Raamatulliseen Kristus-uskoon on samalla sisältynyt ehdoton varmuus siitä, että Jeesuksella on ihmisen eksistenssin ylittävä olemassaolo: hän on ollut ennalta ja hän on kuolemansa jälkeen. Vaikka Jeesuksen yliluonnollista syntymää ja ylösnousemusta kuolleista ei voikaan perustella kokemusja järkiperäisesti, ne kuuluvat erottamattomasti historialliseen kristinuskoon.

Alkukirkko esitti vakaumuksensa Jeesuksen ainutlaatuisesta tulosta ihmisten historiaan useammassa muodossa: Jumala lähetti Poikansa, Sana tuli lihaksi, Jumalan kaltainen tyhjensi itsensä ja otti orjanmuodon, Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi Neitsyt Mariasta, Vanhin kirkko ei nähnyt ristiriitaa näiden tunnustusmuotojen välillä, koska ne kaikki tulkitsivat samaa, itsessään selittämätöntä Jumalan tekoa. Vieläkään ei mikään järkiperäinen, esim. biologinen, tulkinta tee oikeutta Uudessa Testamentissa ilmaistulle uskolle.

Vastaavasti on sanottava Jeesuksen ylösnousemuksesta. Tyhjä hauta oli todistuksena siitä, että Jumala oli herättänyt Jeesuksen kuolleista. Tämä oli kristinuskon historiallinen lähtökohta, mutta enemmän kuin pelkästään historiallinen tapahtuma. Uuden Testamentin mukaan Jeesuksen ylösnousemus ei merkinnyt kuolleen paluuta tähän elämään ja meidän tuntemamme luonnon lakien alaisuuteen. Se oli myös aivan muuta kuin vainajan hengen tai sielun ilmestymistä opetuslapsille. Vanhan Testamentin profetioiden mukaan opetuslapsiseurakunta tulkitsi Jeesuksen ylösnousemuksen ratkaisevaksi eskatologiseksi eli 'viimeisen päivän' tapahtumaksi. Se oli Jumalan uuden luomisen ensimmäinen akti. Uusi Testamentti pitää kiinni Jeesuksen kirkastetun ruumiin uudesta olomuodosta.


9 Raamatusta ja luonnontieteistä
Raamatun luomisuskon ja luonnontieteellisten, maailman syntyä, elämän muotoja ja maailmankaikkeuden rakennetta koskevien selitysten välillä ei ole ristiriitaa, jos lähdetään siitä, että Jumala on kaiken tekijä ja luonnontieteet 'lukevat Jumalan käsialaa' luonnossa ja maailmankaikkeudessa.

Raamattua ei ole pidettävä luonnontieteellisenä oppikirjana, mutta myöskään luonnontiede ei saa ylittää rajojaan Jumalan olemassaoloa ja vaikutusmahdollisuuksia koskevilla väitteillä. Tämä 'sopimus' kuitenkin usein rikotaan meidänkin aikanamme. Kristillisellä taholla koetetaan toisinaan Vanhan Testamentin luomiskertomuksesta johtaa omia näennäistieteellisiä teorioita maailman ja elämän muotojen synnystä, ja ateistinen ja materialistinen maailmanselitys koettaa puolestaan osoittaa Raamatun luomisuskon luonnontieteellisten tosiasioiden vastaiseksi. Raamatullinen jumalausko antaa oikein käsitettynä luonnontieteelliselle tutkimukselle täyden vapauden, joka onkin tieteen välttämätön edellytys. Koska ihminen ei missään, ei avaruutta eikä atomia tutkiessaan, pääse Jumalan maailman ulkopuolelle, ei aito luonnontutkimus johda ristiriitaan jumalauskon kanssa. Toisaalta on kristillisen julistuksen ja kasvatuksen entistä voimakkaammin tähdennettävä ihmisen vastuuta Jumalan 'käskynhaltijana', ettei hän käyttäisi väärin, itsekkäästi ja vaarallisesti uusia, entisestä laajentuneita tietojansa ja taitojansa.


10 Raamatusta ja historiankirjoituksesta
Kaikki Vanhan ja Uuden Testamentin kirjat ovat syntyneet tietyssä historiallisessa tilanteessa ja myös kuvastavat omaa aikaansa ja antavat arvokkaita historiallisia tietoja. Raamatun kirjat eivät kuitenkaan ole historiankirjoitusta, eikä menneen ajan kuvaus ole sen historiankirjojenkaan yksinomainen tai aina edes ensisijainen tarkoitus. Kysymys Raamatun erehtymättömyydestä tai siinä tavatuista erehdyksistä ja virheellisistä tiedoista on sen vuoksi väärin asetettu. Raamattu on tosi kaikissa kirjoissaan, koska se sellaisenaan, kaikessa inhimillisyydessään, ilmoittaa Jumalan pelastustahdon ja on Pyhän Hengen työväline.

Useimmat Raamatun arvoa koskevat kiistat on käyty Raamatun kirjojen historiallisesta luotettavuudesta. Toisaalta on hyvässä apologeettisessa tarkoituksessa koottu todisteita sen käsityksen puolesta, että 'Raamattu on oikeassa' ja toisaalta on etsimällä etsitty ristiriitaisuuksia Raamatun eri kirjojen tai Raamatun ja jonkin muun tietolähteen tiedonantojen välillä. Jos sen sijaan kussakin yksityistapauksessa lähdemme Raamatun kirjan tai jonkin sen yksityisen kertomuksen varsinaisesta tehtävästä ja kirjallisesta lajista, todellista ristiriitaa ei esiinny. Raamatun ilmoitusarvo ei vähene siitä, että tutkimus kaikkia mahdollisia tietolähteitä hyväksi käyttäen tarkistaa myös Raamatun antamia historiallisia tietoja. Raamatuntutkimuksessa käytetty traditiohistoriallinen menetelmä on lisäksi osoittanut, että yksityiset Raamatun kertomukset ja sanat kuvaavat paitsi alkuperäistä syntymätilannettansa myös kysymyksessä olevan kohdan soveltamisen myöhäisempiä tilanteita. Monet kuvitellut ristiriitaisuudet ovat todellisuudessa Raamatun monikerroksisuuden ilmenemismuotoja.


11 Raamatun tieteellisestä tutkimuksesta
Raamatun ohjeellinen ilmoitusarvo ja tieteellinen tutkiminen eivät sulje pois toisiaan. Luterilainen raamattuperiaate päinvastoin velvoittaa tutkimukseen, joka tieteen parhain mahdollisin menetelmin selvittää Raamatun kirjojen ja kohtien alkuperäisen sisällyksen. Eksegeettinen tutkimus on sekä oikeutettu että välttämätön, jos tahdotaan tehdä oikeutta Raamatun kirjoittajille.

Raamattuun voidaan tutkimuksessa suhtautua ainakin kolmella tavalla. Jos tutkija kiistää tai jättää avoimeksi Raamatun jumalallisen alkuperän ja ohjeellisen merkityksen, hän lähestyy sitä kuin mitä hyvänsä antiikin kirjallisuuden tuotetta. Koeteltuja tieteellisiä menetelmiä noudatettaessa voidaan tällöin saavuttaa hyviä tuloksia yksityiskohdissa. Tällainen tutkimus ei kuitenkaan ole riittävä kirkolle, joka Raamatusta etsii sanomaa ja ohjeita. Toinen vaihtoehto on, että Raamatun ehdotonta totuusarvoa ja jumalallista alkuperää tähdennetään siten, että vapaalle eksegeettiselle tutkimukselle ei anneta mahdollisuutta. Tällainen näkemys Raamatusta, joka myöntää Vanhan ja Uuden Testamentin jumalallisen luonteen, mutta kieltää niiden inhimillisen luonteen, ei tee Raamatulle oikeutta. Jos näet ilman muuta, perehtymättä Raamatun teksteihin, samaistetaan valmiit dogmit Raamatun sisällyksen kanssa, Raamatun tehtäväksi jää tietyn uskonopin oikeaksi todistaminen. Sen sijaan se Raamatun tutkimus, joka tunnustaa Raamatun jumalallisen arvon ja niin hyvin kuin mahdollista ottaa selkoa Raamatun kirjojen alkuperästä, so. Historiallisesta sisällöstä ja tarkoituksesta, vastaa parhaiten luterilaisen kirkon perinteitä ja tarpeita. Raamattuunkin on tarpeen soveltaa tunnettu kristologinen kaksi-luonto oppi. Niinkuin Jeesuksella, Sanalla, on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, niin myös Raamatulla, sanoilla, on jumlalallinen ja inhimillinen luontonsa.

Eksegeettisellä — niin kuin kaikella inhimillisellä tutkimuksella, on rajoituksensa. Tutkijat ovat usein paisuttaneet tekemiään havaintoja ja tehneet vääriä yleistyksiä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Eksegeettisen tutkimuksen sitoutuminen johonkin koulukuntaan ja sen edellytyksenä olevaan filosofiaan on niinikään tuottanut yksipuolisuuksia. Tutkimus kuitenkin yleensä itse korjaa virheensä. Raamatuntutkimus on arka teologinen tieteenala, koska sen tulokset usein tulkitaan poikkeamiseksi itse Raamatusta, vaikka todellisuudessa on voitukin poiketa vain aikaisemmista tulkinnoista.



12 Raamatun kääntämisestä ja soveltamisesat
Kaikessa Raamatun käyttämisessä on viime kädessä kysymys sen luotettavasta kääntämisestä ja mielekkäästä soveltamisesta. Tämä ns. Hermeneuttinen tehtävä on erinomaisen tärkeä, mutta myös vaikea. Jos ihmiset eivät yleensäkään ymmärrä samalla tavaoin sanoja ja virkkeitä, tavallista suurempi hajonta tapahtuu Raamatun sanojen ja näkökohtien käsittämisessä. Kirkon on raamatuntutkimuksessaan, raamatunkäännöksissään ja kaikessa julistuksessaan ja opetuksessaan pyrittävä siihen, että helluntain kieli-ihme jatkuvasti uusiutuisi, ts. että erilaiset nykyajan ihmiset kuulisivat kukin omalla kielellään puhuttavan Jumalan suuria teokoja (Apt 2:11).


Eksegeettinen tutkimus tulee edelleen kysymykseen Raamatun kääntämisessä heprean ja kreikan alkuteksteistä kunkin kansan omalle nykykielelle. Uudet kääntämisperiaatteet tähtäävät lauseiden todellisen ajatuksen siirtämiseen nykykielelle eivätkä tyydy vain sanojen vastineiden löytämiseen.

Raamatun sanoma on tehtävä ymmärrettäväksi nykyajan ihmiselle. On pyrittävä sanomaan, mitä tämän päivän tilanteessa merkitsee se Jumalan sana, joka Raamattuun on kirjoitettu ja jonka kirkko tunnustuksessaan on lausunut julki tietyin sanoin. Tarkkaa rajaa Raamatun selittämisen ja soveltamisen välillä ei ole. Kirkot, jotka etsivät Raamatusta viitteitä ajankohtaisten kysymyksiensä ratkaisemiseen, ovat samassa asemassa kuin yksityinen raamatunlukija, joka aamuisin rukoillen hiljentyy Raamatusta kysymään johdatusta elämäänsä. Vain Jumalan Pyhä Henki voi kirkastaa Raamattua ja antaa voimaa sen noudattamiseen.

Kirkkomme Kristinopissa (kohta 8) sanotaan: "Meidän tulee lukea Raamattua siten, että rukoillen etsimme siitä elävää Jumalaa ja olemme kuuliaisia hänen äänellensä, kun hän puhuu meille sanassansa." Kun Raamattua lähestytään kirkon perustuksena, on se tehtävä siitä näkökulmasta, minkä Raamattu itse antaa, eikä lukijan tai tutkijan omista ennakkoasenteista, olivat ne sitten hänen uskonnollisia odotuksiaan tai erilaisia uskonnollisia ja teoreettisia oppirakennelmiaan. Raamattu lausuu omasta tarkoituksestaan: "Nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä" (Joh 20:31).

Pääsiäisenä 1972
Martti Simojoki
Eero Lehtinen
Olavi Kares
Hannes Leinonen
Osmo Alaja
Aarre Lauha
Erkki Kansanaho
John Vikström

(Teesien pohjana olleen tekstin on laatinut Helsingin Yliopiston Uuden Testamentin eksegetiikan professori Aimo T. Nikolainen.)


---
olen ottanut tekstin Suomen ev.lut. kirkon sivulta ja muuttanut skannatun valokuvan tässä normaaliksi tekstiksi, jota on helpompi käsitellä.